23.5.2007
"Mitä Henki sanoo seurakunnille."
Apostoli Pietari kirjoitti ensimmäisessä kirjeessään: "Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin...jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta."
Olen saarnannut ja opettanut Raamattua päätoimisesti 26 vuotta. Se, mitä Jumala on puhunut Raamatussa, on ollut elämäni intohimo. Rakastan avata Raamatun tekstiä saarna - ja sananopetustilanteissa. Se sytyttää minut sisäiseen liekkiin. Saarnatilannetta edeltävä valmistautuminen on yleensä miellyttävä ja innostava tapahtuma. Usein havaitsen uppoutuvani Jumalan ilmoitukseen ja sieluni riemuitsee sen aarteiden äärellä. Ja kaiken kruunaa sitten live-tilanne, jossa saan antaa eteenpäin löytämääni.
Toki on myös hetkiä, jolloin valmistautuminen on yhtä tuskaa. Taivas on vaskea, kuten ennen tavattiin sanoa. Raamatun sanoma ei avaudu siinä mielessä, että näkisi sillan sen ja seurakunnan välillä. Raamattu on sinänsä ehtymätön valon ja viisauden lähde, mutta oma sisin saattaa olla lukossa. Ei pysty rakentamaan siltaa vanhan tekstin ja meidän nykyihmisten maailman välille. Silloin saarnatilanne tuottaa tuskaa ja tuntuu ylenmäärin vaikealta.
Toisinaan taas luulee saaneensa mitä parhaimman ja uskoa rakentavan sanoman Jumalalta hänen sanansa äärellä. Mutta sitten saarnaaminen on kuin suossa rämpimistä. Vaikka mielestään kaikkensa antaa, mitään ei synny. Ne ovat saarnaajan painajaisia, joiden toivoisi jäävän mahdollisimman vähiin.
Jumala on kuitenkin tavattoman hyvä. Vuosien saatossa hän on avannut pyhän kirjansa sanomaa ja antanut Henkensä sen välittämiseksi Kristuksen seurakunnalle. Tästä etuoikeudesta olen kiitollinen. Saan palvella armolahjalla, jonka Jumalan monipuolinen ja moninainen armo on suonut. Ja ilolla otan haasteen vastaan puhuakseni Jumalan antamin sanoin, kuten Pietari käski.
"Jolla on korva, se kuulkoon mitä Henki sanoo seurakunnille."
Ilmestyskirjassa usein toistuva kehotus osoittaa, että Jumalan Henki puhuu seurakunnille. Toki Jumala puhuu yksittäiselle ihmisellekin. Sen ajatteleminen on meille länsimaalaisen kulttuurin piirissä eläville luontevaa. Muutoinkin miellämme kaiken yksilön kannalta ja näkökulmasta. Raamatun maailmankuva on huomattavasti yhteisöllisempi. Uusi testamentti on korostetun "me"-voittoinen "minä"-keskeisyyden kustannuksella.
Pyhä Henki puhuu seurakunnille. Kyseinen totuus vahvistuu Ilmestyskirjan alkuosassa Johanneksen osoittaessa Kristuksen käskystä sanomansa seitsemälle paikalliselle seurakunnalle. Ne eivät olleet viestejä yksilöille. On siis olemassa Jumalan sanaa, jonka voi ottaa vastaan vain yhteydessä Kristuksen seurakuntaan.
Seurakunnat ovat Jeesuksen silmissä yksilöllisiä. Hän ei sanellut Johannekselle yhtä kirjettä ja yhtä sanomaa, joka sitten olisi voitu kopioida kaikille seitsemälle seurakunnalle. Kristus viestitti seitsemän erilaista sanomaa, kullekin seurakunnalle omansa.
Uskon, että edelleen Herramme toimii samalla tavalla. Sen lisäksi, että jokainen meistä voimme itseksemme olla yhteydessä Jumalan kanssa, kuunnella hänen puhettaan Raamatun lehdiltä ja totella häntä elämässämme, on olemassa Jumalan sanaa, jonka kuuleminen edellyttää läsnäoloa paikallisen seurakunnan yhteydessä. Sinne Herra on asettanut Sanan palvelun armolahjat, jotka Hengen voimaannuttamina jakavat Sanan opetusta ja sanomaa seurakunnalle, jonka yhteydessä itsekin elävät.
Olisiko niin, että meille on annettu kaksi korvaa sitä varten, että toisella kuuntelisimme Jumalaa, joka sydämissämme ilmoittaa itsensä ja tahtonsa, ja toisella kuuntelisimme, mitä Jumalan Henki seurakunnalleen ilmoittaa itsestään ja tahdostaan? Molempia tarvitsemme.
Onko sinulla korvaa sille, mitä Henki sanoo seurakunnalle?
Hannu Vuorinen
14.3.2007
ETELÄNMATKALLA
Kävin viikonloppuna vierailemassa Virossa. Osallistuin Viron evankeelisten kristittyjen ja baptistien liiton vuosikonferenssiin Nõmmen baptistiseurakunnassa. Sunnuntaina saarnasin Tallinnan vanhassa kaupungissa sijaitsevassa Olevisten kirkossa kahdessa jumalanpalveluksessa.
Viro on yhteiskunnallisesti kehittynyt ja vaurastunut aimo harppauksin viimeisten vuosien aikana. Uuden itsenäisyyden ajan alussa ihmiset tungeksivat kirkkoihin ja kiinnostus kristillisen uskon asioihin oli laajaa. Sitten innostuksen aalto taittui ja nykyisin seurakunnat tekevät työtään länsimaissa tyypillisessä tilanteessa. Kyseinen seurakuntien liitto oli kasvanut vuonna 2006 0,7%. Luku on hyvin samankaltainen kuin useimmissa Euroopan maissa. Seurakunnat säilyttävät nipin napin asemansa, mutta kasvua ei juuri tapahdu. (Joskin täytyy muistaa, että pysyäkseen entisellään täytyy ihmisiä tulla uskoon ja seurakuntiin, muutoin jäsenmäärät laskisivat.) Virossa joidenkin arvioiden mukaan noin 80% väestöstä ei kuulu mihinkään kirkkoon tai uskonnolliseen yhdyskuntaan. Haastetta eteläisessä naapurissamme siis riittää!
Vierailullani tapasin useita hienoja ihmisiä. Vapaakirkkojen liiton konferenssissa oli mukana kaiken ikäisiä ihmisiä, jotka olivat innolla ja sydämen sitoumuksella rakentamassa Kristuksen seurakuntaa maassaan. Tavattoman ystävällisesti he minua ja vaimoani palvelivat. Kiitokset virolaisille ystäville!
Olevisten kirkkoon kokoontui satoja ihmisiä molempiin jumalanpalveluksiin. Kello 10 pidettiin perinteinen tilaisuus hengellisine lauluineen, kuoromusiikkeineen ja pääsinpä saarnaamaankin perinteisestä portaiden päässä olevasta saarnatuolista! Olihan se komeaa, joskin kommunikaation kannalta aika hankala paikka. Kello 12 pidetyssä toisessa jumalanpalveluksessa saarnattiinkin jo melkein lattian tasolta, kun ylistysjohtaja ryhmineen oli lopettanut oman osuutensa. Jälkimmäinen tilaisuus oli muodoiltaan ja tyyliltään modernimpi ja osanottajatkin selvästi nuorempaa ikäluokkaa. Tuttu tilanne siis minulla vastassani Olevisten kirkossa, niin kuin sunnuntaisin täällä kotikirkossammekin!
Kristuksen seurakunta elää ja sinnikkäästi jatkaa työtään kaikkialla maailmassa. On rohkaisevaa havaita, että vuodet toisensa jälkeen evankeliumi vaikuttaa sydämissä ja tulee sitten esille seurakunnan palvelussa, missä päin maailmaa sitten liikummekin. Tavat, tyylit ja sävyt vaihtelevat, mutta evankeliumi pysyy samana!
Hannu Vuorinen
Helmikuu 2007
"Mestarismiehetkin kaatuvat"
Näin luonnehti suomalaisen pop-kulttuurin maestro Danny Lipsanen
Helsingin Sanomissa ystävänsä ja kolleegansa Kirka Babitzinin
yllättävää kuolemaa. Samaan ihmettelyyn yhtyi rock-ikoni Remu Aaltonen
sanoessaan Kirkasta: "En mä vieläkään tajua kuinka täsä kävi näin. Hän
oli terve kuin pukki!
On paljon asioita, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä. Suurimpia - ellei
kaikkein suurin - niistä on kuolema. Jokainen kuolee joskus.
Ja kuitenkin kuolema aina yllättää. Meissä asuu itsepintainen taipumus
kieltää kuoleman todellisuus. "Tää tuli niin kuin salama taivalta",
sanoi Remu Aaltonen haastattelussa. Vaikka juuri taivas on kuuluttanut
suurella megafonilla keskuudessamme päinvastaista sanomaa jo
vuosituhannet!
Jumalan taivas on puhunut ja se sanoo: "Parempi on mennä surutaloon
kuin pitoihin, koska surutalossa näkee, mikä on kaikkien kohtalo.
Jokainen, joka elää, painakoon sen mieleensä. Viisaan sydän on
surutalossa, tyhmän sydän huvipaikoissa." (Saarnaajan kirja 7:2,4)
Jokainen, joka elää, painakoon mieleensä kuoleman viestin! Se on viisautta! Kieltäminen, väistäminen ja torjunta ovat tyhmyyttä.
Evankeliumi ilmoittaa todellisen Mestarismiehen kuolemasta. Hänen
ylivertaisuutensa ilmenee siinä, että kuolemakaan ei häntä voinut
omistaa. Kolmannen päivän aamuna Hän nousi kuolleista, ruumiillisesti
ja todellisesti. Ja sen jälkeen Mestarin seuraajat ovat uskollisesti
levittäneet sanomaa: "Joka asettaa luottamuksensa Jeesukseen ja uskoo
häneen, ei koskaan kuole! Uskon kautta kuolema on voitettu ja
Jumalan luova voima tulee antamaan ikuisesti jatkuvan elämän taivaan
kodissa."
Ja myös nykyinen elämä muuttuu, koska kuolema ei enää ole uhka ja
tuntematon pelko. Elämä vapautuu kuoleman kahleesta ja se saa
toisenlaisen sävyn. Toivo astuu sisälle ja elämä alkaa.
Hannu Vuorinen
|